Olkapään yli lennähtää löysälle ponnarille kiedotut hiukset, kun tuuli puhaltaa äkkiä tuoden mukanaan häivähdyksen meren tuoksua. Jostain kantautuu auton moottorin matala murina, joku lapsi on saanut raivokohtauksen enkä muista milloin olisin ollut näin tiukasti kiinni hetkessä.
Raskaat pariovet aukeavat naristen, kun taistelen tuulta vastaan ja astun sisään. Vastassa on kostean puun ja vanhan rakennuksen tuoksu. Tuntuu siltä, että olen täysin yksin vaikka kauniit sävelet täyttävät koko kehoni niin, että ulkona pauhaava puhuri on kuin muisto vain. Oikaisen takin huppua ja lämmittelen käsiä hieromalla niitä yhteen. Muutama askel ja edessä avautuu valtavan korkea sali penkkiriveineen. Hetkisen epäröin astua edemmäs. Kylmät väreet kiirivät selkäpiitä pitkin.
Äkkiä huomaan hymyileväni. Tämä on tuttu. Vähän pelottava ja vieras, mutta tuttu. Sivelen sormenpäillä penkkirivien päiden kaaria, kun hitaasti kuljen pitkin käytävää. Kultaiset raskaan oloiset kattokruunut valaisevat salin juuri ja juuri. Ulkona on hämärää eikä koko seinän korkuisista ikkunoista tulvi valoa. Sävelet saavuttavat huippunsa ja hiljenevät hitaasti kappaleen loppuun. Askeleeni kopisevat hiljaa lattiaa koristavasta matosta huolimatta.
”Valo ja lämpö tanssivat eteisessä kuin vilkuttaakseen…”
Mitä lähemmäs penkkirivien loppua pääsen, sitä pienemmäksi oloni käy. Vilkaisen ympärilleni, sillä mieleni tekisi käydä selälleen lattialle ja tuijottaa satoja vuosia vanhoja kattomaalauksia täysin omassa kuplassani. Ylhäällä parvella on joku aloittamassa juuri uutta kappaletta, joka on mahtipontisempi kuin edeltäjänsä. Katselen pää kenossa maalauksia ja ajatuksen virta palaa hetkiin, jotka olen aikaisemmin täällä viettänyt: jännittyneenä kukkamekossa laulamassa, valkoisiin pukeutuneena ja vierekkäin seisten rakkaan aviomieheni kanssa.
Kurkistan raollaan olevasta ovesta, mutten uskalla astua sisään. Ovenraosta loistaa lämmin valo. Kuljen takaisinpäin kuluneiden penkkirivien välissä. Katsahdan parvelle ihmetellen salin korkeutta. Istahdan kivenkovan rouvaa esittävän veistoksen viereen. Rouvalla on auki virsikirja virren 195 kohdalta. Suljen silmät kuunnellakseni kappaleen uljasta melodiaa. Penkki tuntuu hivenen epämukavalta istua. Sali on minua ja muusikkoa lukuun ottamatta tyhjä.
Hengitän syvään ja tarkkailen valtavan seinän kokoisen lasimaalauksen kuvaa ennen kuin nousen penkistä lähteäkseni. Nostan takin hupun pään suojaksi eteisessä, jonka katossa riippuu purjelaiva. Jostain syystä mieleni tekee vilkaista taakseni ennen kuin suljen raskaan oven takanani. Valo ja lämpö tanssivat eteisessä kuin vilkuttaakseen ja toivottaakseen jälleen tervetulleeksi seuraavalla vierailulla.
Tarpoessani pois tihkusateessa mietin voiko tästä kirkosta tulla koskaan täysin tuttua. Se on aina pieni mysteeri. Kiehtova ja tuntematon. Kylmät väreet menevät jälleen pitkin selkää. Ulkona on kylmä.
Kati, viestintäsihteeri
