Tiesitkö, että tänään torstaina 23.9. vietetään valtakunnallista Kuolleiden lasten muistopäivääLinkki avautuu uudessa välilehdessä? Tämä päivä on tarkoitettu lapsensa menettäneille vanhemmille, mutta myös veljille ja siskoille, jotka surevat sisarustaan. Päivä antaa myös isovanhemmille, kummilapsen menettäneille, tarha- tai koulukaveria ikävöimään jääneille ja muille tuttaville mahdollisuuden pysähtyä muistelemaan. Monilla paikkakunnilla seurakunnat tai muut tahot järjestävät tapahtumia, joissa voi hiljentyä. Myös meillä Raumalla vietetään Tyhjän sylin -kynttilähartauttaLinkki avautuu uudessa välilehdessä Kordelinin kappelissa klo 18. Tilaisuuden lopuksi sytytämme muistokynttilät kappelin edustalle. Tyhjän sylin -hartauteen voivat tulla myös ne, joiden kaipaus omasta lapsesta ei ole vielä täyttynyt tai jotka kärsivät tahattomasta lapsettomuudesta.
Sanotaan, että oman lapsen menettäminen on suurin tragedia, jonka ihminen voi kohdata. Elämässään vasta alussa olevan ihmisen ei kuuluisi lähteä täältä ennen meitä aikuisia. Jokainen käsittelee surua omalla tavallaan ja omassa tahdissaan. Usein omat reaktiot ja toimintamallit saattavat tulla yllätyksenä myös surevalle itselleen. Toinen lamautuu, toinen touhuaa lakkaamatta. Surevan ihmisen ulkoisesta olemuksesta ei voi päätellä, millainen myllerrys hänellä saattaa olla käynnissä sisällään. Surun keskellä oleva on kuitenkin herkässä mielentilassa ja toisten hyvää tarkoittavat kommentit elämän jatkumisesta saattavat loukata häntä syvästi. Moni sureva sanoo, ettei kaipaa neuvoja, vaan hyväksyvää läsnäoloa. Riittää, että antaa aikaansa ja kuuntelee, mitä toisella on mielessään. Apua voi tarjota myös arjen askareisiin, siivoukseen, mahdollisten sisarusten hoitoon tai lähteä vaikka yhdessä kävelylle. Ammattiavun ja vertaistuen merkitys on lapsensa menettäneellä olennainen osa omaa jaksamista. Puhuminen ja asian työstäminen on raskasta, mutta auttaa selvittämään omia sekavia ajatuksia ja selviämään eteenpäin askeleen kerrallaan. Myös elämän kiertoon kuuluvat rituaalit ovat monelle tärkeitä: menetetyn lapsen muistelu arjessa ja juhlapäivinä sekä kynttilän vieminen haudalle juhlapyhinä. Tähän muisteluun osallistuvat paitsi vanhemmat, myös sisarukset ja kaikki läheiset, kukin omalla tavallaan.
Nyky-yhteiskunnassa surulla ei ole juurikaan sijaa. Se ei saa näkyä eikä kuulua kuin korkeintaan pieninä annoksina. Suremisestakin tehdään suoritus, jonka täytyy loppua sopivaksi katsotun ajan jälkeen. Todellisuudessa suru on elinikäinen kumppanimme, jonka kanssa voi oppia elämään. Se kuuluu elämäämme, aivan kuten kaikki muutkin tunteemme. Kun antaa itselleen luvan kohdata myös negatiivisia ja raskaita ajatuksia, mielemme saa happea, joka puhdistaa ilmaa. Itkeminen ei ole huono asia, vaan se vapauttaa tunnelastia. Jälkeenpäin on seestyneempi olo, kun on saanut purkaa pahaa oloaan. Elämän vuoristoradalla tunteet ja tunnetilat vaihtelevat, mutta niiden kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Siksi me seurakunnassakin haluamme auttaa ja tukea surun keskellä eläviä ja etsiä yhdessä toivon näkökulmia. Jumalan lähellä on tilaa surulle ja kaipaukselle. Hänen lähellään saamme levätä ja kerätä voimia tuleviin päiviin.
Sydämessäni kaipaus
jota aika ei voi poistaa
Oma lapseni, kalleimpani
Nyt vain unissa
kuljet enää rinnallani
tartut käteeni ja
viet kukkaniitylle
Teemme yhdessä voikukkaseppeleet
Katsomme kuinka
pääskyt kaartavat taivaalla
ja annamme auringon
lämmittää nenänpäätä
Tiedäthän, että minä en
Sinua unohda
En anna nimesi haihtua huuliltani
vaan säilytän sen sisälläni
Välillä on vain niin vaikeaa
kun suru saa vallan ja
vie kaiken valon mennessään
Silloin lasken ilmaan hiljaisen rukouksen:
Pidä minusta huoli
kun kipu sykkii sisälläni
Kääri minut rakkautesi peittoon
ja anna voimia jaksaa eteenpäin.
Teksti: Ulla Vuori
