Sauna ja suihku rentouttavat. Pukkarissa alkaa sitten tapahtua. Jos kalsarit koittaa laittaa seisten jalkaan, astuu voimaan sovellus Laura Voutilaisen biisistä. “Sä oot just se mistä - - - varottaa. Kannata - - - ei ees alottaa.” Tasapaino lähtee nimittäin näyttävän rivakasti. Yhdellä jalalla pomppiminen näyttää hassulta - mutta vaan näyttää.
T- paidan pukeminen on ihan legenda, kädet ei vaan taivu taakse ja paita jää jumiin lapaluiden korkeudelle. Siinä mytty möllöttää rullaantuneena kuin Mooses kaislikossa. Ei pääse eteenpäin, ei pääse taaksepäin, pieni kismityksen huuto vaan nousee huulten välistä.
Sukat on oma urakkansa. Sitä nimittäin ei ole tarpeeksi notkeutta selässäkään. Samaan kokemusmaailmaan kuuluu myös uuvutustaistelu kenkien kanssa, ne vasta ovatkin vaikeat laittaa jalkaan. On varmaan kauheaa katsoa avutonta rimpuilua. Vaikka varsikengissä olisi nauhat ja vetoketjut auki, ei helpolla mene. “Loivat liikkeet, loivat liikkeet.”, koetan kannustaa itseäni ähinän lomassa. Sitten on jo hienonhieno raivohiki. Pitäisi mennä uudelleen suihkuun.
Hiukan säätämällä tässä olisi perusidea ikiliikkujalle. Kehitystyö ei kuitenkaan arvattavasti kiinnosta. Tunnetasolla kokonaisuus lähentyy Täällä Pohjantähden alla -teoksen vanhan Juhani-isännän vessareissua. Vielä ei kuitenkaan ole tullut tarvetta kävellä pukkarista ulos housut nilkoissa. Toivo elää.
Vihkisormus on pudonnut vaatekaapin hyllyltä kevään aikana kaksi kertaa. Sitä etsittiin kontaten pitkin lattioita. Tiedän aika tarkkaan miltä kaappien ja penkkien alla näyttää.
Etsiminen on myös osallistavaa toimintaa, apuja on tullut. Se porukka kykenisi haravoimaan suuremmankin alueen tarkasti. Silti sormus jäi löytymättä toisella kerralla. Onneksi joku havaitsi sen myöhemmin ja vei kassalle. Oli ollut vaatekaapin lattialla. Kiitokset avusta ja rehellisyydestä.
Viime viikolla vesipullo jäi penkille, katsoin kaappiin kolme kertaa ylähyllyä myöten, en selän taa. Taas on kiitoksen antamisen vuoro palauttajalle.
Vakiokokemus on jalankulkuvaloista lähteminen. Se tapahtuu suunnilleen yhtä aikaa muiden kanssa, mutta kun toiset ovat kulkeneet 100 metriä, minä olen 50 metriä jäljessä muista - joka kerta. Kerran pysyin samassa vauhdissa, mutta siinä talutettiin henkilöä molemmin puolin, lisäksi heillä oli remmissä koira, jota pissatettiin välillä.
Koitan armahtaa itseäni. Kun kävelee lähes 40 vuotta arkun edessä, kyllä se jälkensä jättää. Selkäytimeen on puskenut ajaton kiireettömyys. Ei potkita Ossin kanssa enää käpyjä arkkukärryjen tieltä Monnassa. Vauhdista tuli kuitenkin vakio.Syksyllä katosi oikean käden salihanska. Se ei ole kotona, matkalla eikä löytötavaroissa. On tarkastettu lukuisia kertoja. Jos aine on häviämätöntä, sen pitäisi jossain muodossa löytyä. Samalla olisi kiva saada 5 paritonta mustaa sukkaa ja yksi viininpunainen nilkkasukka takaisin. Ne karkasivat hanskaan nähden osa ennen, osa jälkeen. “Minne kukat kadonneet, tiedätkö syyn?”, lauloi Hector. Ajatus koskee myös sukkia, syy ei kiinnosta, sukkia on ikävä.
Sananlaskussa sanotaan “Ei tiedä pienen' kuin hauska on suuren'”. Halusi tai ei.
Rajalla kulkija
