On keskitalven pakkaspäivä. Tuulenpuuskat tekevät säästä vielä armottomamman, vilulta ei pääse pakoon. Jono on pitkä ja mielialat apeina. Ja siinä se on: leipäjono. Murhe elannosta on lyönyt leimansa ihmisten olemukseen. Toivon ja odotuksen hidas taival tarjoaa hetken avun.
On toinenkin jono. Yksinäisyyden näkymättömiä leipäjonoja on joka kylässä. Niissä riutuu valtava joukko ihmisiä, ympäri vuoden. Yhteinen tunne on sisäinen vilu. Vaikka ympärillä on ihmisiä, tuttujakin, ei yhteys ota syntyäkseen. Moni on omassa kuplassaan tahtomattaan. Ei ole kykyä ojentaa kättä toisen puoleen tai tarttua vastaantulijan takin liepeeseen. Ei vaan ole. Pinnan alla on toivo hiipumalla hengissä, voimissaan se ei ole ollut koskaan.
Tässä ympäristössä tekojen kieli on ainoa toimiva, rahtusen armoa ja ihmisyyttä sisällään pitävä. Poliittinen eli ajatuksissa, asenteissa ja teoissa vaikuttava evankeliumi, antaa toivoa, kirvoittaa voimaa, luo myös uudenlaisia puitteita. Rakenteet ratkaisevat nekin – ne kertovat mielestä, mielekkyydestä, pahimmillaan sen puutteesta, orjuuttamisesta. Ensiksi on kuunteleminen, rinnalle asettuminen. Vasta sitten tulevat teot, jos ovat tullakseen.
Kun vehnänjyvä putoaa maahan ja kuolee, se muuntuu uudeksi, ravinnoksi, elämän jatkuvuudeksi. Kun tieto ja rakkaus kulkevat käsikkäin, tapahtuu. Parhaimmillaan muutos.
Ihmisarvo on arvo sinänsä eikä omien tekojen seuraus. Kun on kylliksi tahtoa ja voimaa syntyy yhteisö, jossa on tilaa kasvaa elämänsä objektista subjektiksi tai pysyä omassa turvallisessa paikassaan, voimiensa mukaan. Näitä yhteisöjä on maassamme satoja ja taas satoja. Onneksi. Ne tuovat Jumalan valtakuntaa näkyväksi. Paljolti toisistaan tietämättä. Jonossa elää toivon hiven – jokaisessa jonossa.
Jatka työtä alkamaasi meissä, suuri Jumala.
Kaikukoon nyt kunniaasi pelastettu maailma!
Armo anna, hoida haavat, muovaa meidät uudelleen,
että kaikki heikot saavat, rakkautta sydämeen.
Virsi 948:3
Rajalla kulkija
